tiistai 20. joulukuuta 2011

Teatteri on NIIN syvältä

Kun tätä 2011 teatteripäivien puhettani on nyt julkaistu Meteli- ja Ämyri-lehdissä eripituisina lyhennelminä enkä sitä itse asiassa ehtinyt edes siellä teatteripäivillä loppuun asti vartissa, niin tässä tämä olisi lyhentämättömänä blogauksena
(pitkästä aikaa blogaus!)

Meillä oli jokin aika sitten muutaman alallla toimivan ystävän keskuudessa sellanen, ehkä sarkastisen leikillinen mutta varmasti totuuden siemenen sisältävä, ajoittain useinkin kuultu lausahdus "teatteri on NIIN syvältä".
Siellä nysväät yksin pimeässä ja täysin loppuunpalaneena valorakennusta tai ohjelmointia tai jotakin helvetin ääni- tai videoeditointia jotka pitäis olla valmiit aamuharjoituksiin missä tietysti myös olet tikkana paikalla.
Ja jossain välissä pitäisi ehtiä hoitaa ne muutkin keikat, joista saa jotain järkevää palkkaa.
Freelancerin arki myös teatterialalla - ellei satu olemaan tosi hyvä tsägä tai pärstäkerroin - on valitettavan usein tätä:
Proggiksen ja keikan kiinnostavuus ja taiteellinen taso aivan suoraan korreloi siitä saatavilla olevan liksan kanssa.
Mutta käänteisesti.
Tähän väliin lyhyesti valittamisesta:
Kaikenlainen liksasta valittaminen ja työajoista nillitys on tietty varsinkin siellä omassa työympäristössä melko turhaa, sen takiihan nää liitot on olemassa, että Söder ja muut voi valittaa meidän puolesta siellä, missä kuuluu.
Useimmat meistä voi tai ainakin olisivat joskus vielä voineet melko vähällä vaivalla vaihtaa alaa ja saada muualta löysemmän duunin ja paremmat mätöt.
Mutta selvästikin jonkinlaisesta rakkaudesta tätä mahdotonta lajia kohtaan täällä pysytään.
Ja vaikka pääjöhtaja Myllyahokin eilen sanoi, että "valittamisen aika on ohi" niin silti pyydän rakas teatteriväki:
Suokaa sille henkilölle, joka esimerkiksi roudaa sitä kulissia tai laittaa sitä lamppua tai kaiutinta kattoon tai siivoaa jälleen kerran sitä näyttämöä pieni hetkittäinen mahdollisuus sellaiseen perus suomalaiseen vittuuntuneeseen jupinaan ja kiroiluun. Tai edes sarkasmiin. Niinkuin tämä "teatteri on syvältä". Ymmärtäkää, että siitä kiroilusta tai kierosta huumorista saattaa joskus joku saada ne energiat, mitä sillä hetkellä siihen työn suorittamiseen ei enää muista reserveistä löydy. Älkää heti ottako sitä henkilökohtaisesti tai antako sen huonontaa työilmapiiriä. Sama koskee varmaan kaikkia muitakin ammattikuntia. Teattereissa meillä on yleensä, onneksi, melko suvaitsevainen ja moneen tottunut työyhteisö, joka ei heti järkyty vaikka joku olisikin joskus töissä vähän väsynyt tai vihainen, vaan pystyy parhaassa tapauksessa jopa yhdessä puhumaan siitä.
Ja huomaamaan esim. työuupumuksen ja puuttumaan siihen.
Mutta useimmiten purnaus on melko harmitonta.
Senhän voisi suorastaan nähdä eräänlaisena kansallisena voimavarantona: siinä missä esim. Yhdysvalloissa sataviiskyt vuotta sitten orjat lauloivat työnteossa puuvillapelloilla ja kaivoksilla, niin suomalainen ei laula. Suomalainen nostaa ne kivet ja kannot suosta ja pesee ne pyykit ja raahaa ne tukit ja konekiväärit lumisessa umpimetsässä ja jupisee ja kiroilee ja vähintään mielessään syyttää pomoja tai kohtaloa tai jotakuta. Mutta hoitaa hommat sisulla.
Ottakaa tämä tallaisena ei-liian-vakavana välihuomiona.
Tottahan liika valitus ja paskanjauhanta käytävillä ja röökipaikoilla tappaa minkä tahansa työilmapiirin.
No. Olen nähnyt viime aikoina useita valtavan hienoja ja koskettavia teatteriesityksiä, jokusen aika läheltäkin.
Ne hetket on palauttaneet mun uskon teatteriin.
Ja vakuuttaneet mut siitä, että olen kaikesta huolimatta oikealla alalla.
Jonkinlainen taiteellinen murros tai muutos tai positiivinen kehitys, moneen suuntaan, on myös mun kokemusten perusteella meneillään koko teatterialalla Euroopassa.
Ja kaiken lisäksi, näistä aiemmista riippumatta, mulla oli henkilökohtainen mieletön tsägä päästä viime vuonna töihin tällaiseen hyvässä murroksessa ja vaiheessa olevaan instituutioon.
Toki "vain" valaistusmestarin hommiin, mutta suunnittelevan mestarin.
Suunnittelevien mestarien sijoittaminen ei ole aivan mutkatonta Mikan uudessa hienossa organisaatiokaaviossakaan: Meillä on talon taiteellisessa henkilökunnassa ohjaajien, dramaturgien ja näyttelijöiden lisäksi lavastajat ja pukusuunnittelija, mutta mestarit pysyvät vanhan kaavan mukaan tietty tekniikan henkilöstönä.
Ongelmaa ei oikein voi ratkaista niinkään että nimittää vaan kaikki tai jotkut mestarit yhtäkkiä suunnittelijoiksi.
Sitäpaitsi mestari on hieno ja arvokas työnimike jota kannan ylpeänä.
No, titteli tai sijainti organisaatiokaaviossa on sinänsä ihan samantekevää eikä mennä tässä nyt palkkausasioihinkaan niin ei mene koko päivää…
Mutta fakta on se, että nykyään teattereissa tehdään tosi paljon esityksiä, joissa valo-, ääni- tai videosuuunnittelijan taiteellinen ja dramaturginen panos on sangen merkittävä.
Tietty vanhan koulun tyylillä, jossa ohjaaja huutaa pimeässä että "laita sille näyttelijälle nyt jotain valoa tuonne missä se seisoo ja puhuu"… "ja jotain sinistä" ja se valomestari siellä lasin takana pimeässä kopissa, josta ei voi kommunikoida takaisin sinne näyttämölle päin muuten kuin korkeintaan jotenkin hankalasti, laittaa.
Näinkin voidaan tottakai saada aikaiseksi merkittävää ja hienoa teatteritaidetta.
Mitenkään omaa ammattikuntaani vähättelemättä: eihän tekstipainotteinen perusteatteriesitys usein oikeesti vaadi valoilta ja ääniltä muuta kun että naamat näkyy ja puhe kuuluu.
Eikä kaikkia mahdollisia suunnittelijoita ja säätäjiä joka juttuun tarvita tai edes mahdu.
Useasta taiteilijasta koostuvat, loputtomasti keskustelevat ja demokraattiset työryhmät voivat saada aikaan hienoa taidetta mutta prosessit tuppaavat helposti olemaan sitä raskaampia, mitä enemmän niissä on jengiä miettimässä.
Joskus voi olla suorastaan ihanaa päästä diktaattoriohjaajan proggikseen. Jonkun, joka ainakin näyttää tietävän mitä haluaa ja on joka hetki vastuussa siitä ja kukin muu työryhmäläinen voi hänen alaisuudessaan keskittyä omaan osaamiseensa.
Molemmissa tyyleissä on puolensa, kyllä mä henkilökohtaisesti pitkässä juoksussa kuitenkin kannattaisin jossain määrin demokraattista, tiivistä ja pitkäaikaista ensembleä jossa syrjähypyt on sallittu. Ja jos sellainen ensemble on, niin kyllä ainakin mä olisin siinä mieluiten mukana nimenomaan taiteilijan enkä teknikon asemassa, muiden taiteilijoiden kanssa.
Ja mä toivon, että tää voitais nähdä yleisenä ja yhteisenä asiana eikä mun henkilökohtaisena uralobbauksena.
Sitten tää meidän alan lähitulevaisuus:
Niinkuin täälläkin on huomattu niin yhteiskunnalla tulee faktisesti olemaan yhä vähemmän jaettavaa tukea kulttuurille ja sekä laitokset että vapaa kenttä taistelevat jo hengissäpysymisestä.
Tämänhetkiset viestit tuettavan taiteen ja kulttuurin arvottamisesta, sekä Suomen poliittiselta kentältä että sieltä europpalaisilta oikeistohallituksilta, on aika pelottavia.
Kyllä teatterialan on itse pidettävä kovaa ääntä omista eduistaan ja oikeudesta itse määritellä ja arvottaa se taide.
Mielellään jotenkin muutenkin kuin katsojaluvuilla.
Näin ollen kaikkien meidän on väkisinkin oltava poliittisia.
Sitähän politiikka nimenomaan on, yhteisiä konkreettisia asioita kuten päätöksiä siitä, miten yhteiset fyrkat jaetaan.
Sitten tää Juha Häkkäsen Kainuun manifestissaan jo esille nostama suuri ja nopea yhteiskunnallinen muutos syvemmälle kapitalismiin: Destia, Fimea, Itella, Trafi, Fortum, Sonera, Gööra, Palmia …. mitä sitten? Thalia Oy?
(Pakettiratkaisu alamme rahoitusongelmiin: My fair BB-talent-gaala joka ilta!?)
Säikähdin hieman kun Vesa-Tapio Valo eilen mainitsi osakeyhtiömuotoisen laitoksen hyviä puolia riippumattomana ja itsenäisenä helpommin halittavana yksikkönä.
Joku siinä Oyssa mua pelottaa aika tavalla vaikka itsekin olen sellaisessa töissä.
Joku semmonen perustavaa laatua oleva luotaantyöntävä juttu, että se ei olekaan mun ja mun yhteiskunnan ja mun kaupungin ja mun valtion yhteinen julkinen taidelaitos vaan YHTIÖ. Tähän on varmaan loistavat perustelut ja syyt miksi näin on menetelty ja että se kannattaa ja että niitä osakkeita varmaan saa omistaa vaan kunnat ja valtio tms.
Mutta silti.
Toivottavasti se homma ja ne osakkeet pysyy jotenkin lapasessa myös 50 tai 100 vuoden päästä.
(kirj. jälkihuomautus: Vesa-Tapio melko nopeasti sai mut heti seminaarin lounasjonossa kaikin puolin vakuuttumaan Oy:n eduista, mutta samankaltaisia ennakkoluuloja ja pelkoja on varmasti monella muullakin. Joten totesimme tiedonkulun ja avoimuuden ja läpinäkyvyyden tärkeäksi talous- ja hallintoasioissa, niin talojen sisällä kuin niiden ulkopuolella.)
Mua huolestuttaa myös, että taidehallinnossa yleensäkin Suomessa oli varsinkin edellisen haliituksen kaudella tapahtumassa ikäviä vallanvaihdoksia ja kähmintöjä ja "vanhojen vasemmistolaisten rakenteiden purkamista" ja yhä suuremman päätösvallan keskittymistä muutamiin käsiin, jotka vaan näyttävät olevan tarpeeksi röyhkeitä sitä valtaa ottamaan. Ja ne muutokset on edelleen käynnissä vaikka saatiinkiin Arhinmäki puikkoihin vähäksi aikaa.
Esimerkiksi Helsingin kaupunki pieraisee ihan tosta vaan, edes kulttuurilautakunnalta kysymättä, ihan valtavat summat meidän yhteistä kulttuurirahaa Guggenheim-museon selvitystyöhön.
Siis taidemuseon johtaja haluaa ihan vakavissaan, että meidän yhteinen taidemuseo lopetetaan ja julkisesti haaveilee kuraattorin urasta hienossa ja todella kalliissa ulkomailta sanellussa ylikansallisessa taidemuseokonseptissa, joka ainakin mulle on sisällöltään lähellä jotain Macdonaldsia. Keskittyisi vaan nykyisen talonsa sisältöihin. Toki siellä taidemuseossa nyt on vuosien mittaan nähtykin enimmäkseen vaan Disneytä ja Pixaria ja Tähtien sotaa jnejne, kulttuuria kyllä mutta melko kaukana taiteesta. Jos siellä Tennispalatsissa näillä keinoilla hamuaa mahdollisimman paljon kävijöitä niin silloin voisi rehellisyyden nimissä edes kutsua sitä viihdekulttuuri- eikä taidemuseoksi.
Menee nyt vähän pois aiheesta mutta tää on varoittava esimerkki meille teatterilaitoksille. Toinen vastaava tulee myös tästä läheltä: yritys- ja markkinointiyhteistyökuvio Valtion taidemuseon ja erään mainostoimiston välillä, missä mun mielestä mainostoimisto puuttuu jo aivan liian pitkälle sisältöihin. Mulla ei ole mitään itse tätä mainostoimistoa vastaan. Mä vaan veronmaksajana toivon, että ne edes maksaa Valtion taidemuseolle tuntuvia summia siitä, että saavat käyttää Kiasmaa meriittinä itselleen ja omalle liiketoiminnalleen ja Kiasman tiloja tilaisuuksiinsa ja suunnitella niin läpitunkevia markkinointikonsepteja että ne näyttäytyvät normiasiakkaalle jo sisältönä ja näyttelykonseptina.
Niin kuin täällä eilen jo puhuttiin monella suulla: teatteri tarvii tasan yhden brändin.
Että täällä tehdään niin merkittävää ja kiinnostavaa taidetta että sitä ei vaan voi ohittaa.
Tottakai meidän pitää käyttää markkinoinnin ammattilaisia ja niiden keinoja että saadaan katsojia mutta pliis pidetään ne pitkällä kepillä kaukana näyttämöltä.
Samoin kuin sponsoriyritykset. Pliis.
Tässä välissä luen kirjoittamani sähköpostin, jonka lähetin teatterin johtoportaalle saatuani kuulla uutisen Kansiksen uudesta yritysyhteistyökonsulttisopimuksesta viime keväänä.
Enkä saanut nukuttua koska asia juuri päättyneen pääsponsorin kevättilaisuuden jälkeen pohditutti.
Sain tähän postiini, loma-aikaankin, paljon hyvin perusteltuja vastauksia eikä tämäkään asia suinkaan ole mustavalkoinen vaikka minun näkökulmani tässä sitä ehkä oli.
Toivon silti edelleen sydämestäni, että tämä yritysyhteistyökonsultti ei ainakaan tule maksamaan mitään Kansiksellle.
Moi,
"Asiahan ei minulle kuulu, mutta..." (Oliko se Pätkä joka sitä hokee)
Haluaisin täältä sivusta esittää hieman huolestuneen mutta hiljaisen kommentin:
Vaikka tunnen tämän konsulttifirman ja minulla ei mitään sitä vastaan ole, päinvastoin, niin mielestäni Kansallisteatteri kaipaa yritysyhteistyökonsulttia yhtä vähän kuin Helsinki Guggenheimia tai Kiasma Erästä Helsinkiläistä Mainostoimistoa
En missään nimessä tunnustaudu vasemmistokonservatiiviksi, mutta näen tämänkin uutisen osana kulttuurin ja taiteen yksityistämis-, kaupallistamis- ja latistamisprosessia, jota Suomessa parhaillaan johtavat kulttuuriministeri Wallin ja hänen kaverinsa.
Mielestäni julkisilla taideinstituutioilla kuten esim. Kansallisteatteri tai Valtion Taidemuseo jne ei tulisi olla MITÄÄN velvollisuutta rahoittaa toimintaansa "omarahoituksella" tai yritysyhteistyöllä" tai "sponsoreilla" vaan päinvastoin toiminta tulisi olla lippumyynnin lisäksi 100% :sti ja läpinäkyvästi julkisrahoitteista. Yhteiskunnan kultuuriin sijoittama euro tulee vähintään puolenatoista takaisin vaikka millä tutkimuksella mitattuna, ja tämän muistaen saamme mielestäni näissä lippulaivoissa ja suunnanäyttäjissä (mitä instituutioiden kuten Kansallisteatteri edellytetäänkin olevan) verorahoilla ainakin pää pystyssä yrittää tehdä miten postmodernia tai haastavaa taidetta tahansa. Jos joku vielä nirisee niin täällä teatterialalla voimme onneksi aina vetäistä takataskusta vaikka Kansallisoopperan tai Musiikkitalon budjetin pöytään, vertailun vuoksi.
Niin, se on likainen kortti mutta joudutaan varmaan laittamaan moneen kertaan pöytään lähivuosina, sillon kun meitä vastaan pelataan terveyspalveluilla ja päiväkodeilla ja kouluilla jne. En mä ole mikään asiantuntija mutta ooppera ja klassinen musiikki saa mun käsittääkseni melko paljon yhteiskunnan tukea per tekijä ja per katsoja, verrattuna muun muassa kaikkeen muuhun muusiikkiin sekä vaikkapa teatteriin ja nykytanssiin.
Takaisin sähköpostiini:
Seuraavaa sponsorisopimusta alekirjoittaessanne muistakaa myös, vaikka vain puhtaasti kaupallisesti tarkasteltuna, FC Barcelonan hieno esimerkki:
Firma (siis jalkapallojoukkue) kieltäytyy huhujen mukaan MILJARDIsopimuksesta ja laittaa sen sijaan pelipaitoihinsa ILMAISEKSI UNICEFIN logon.
Miten paljon arvokkaammaksi se tekeekään joukkueen brändin kaikilla mittareilla, ja miten himoituiksi vähäisetkin näkyvyydet nettisivuilla, stadionilla jne.?
No, se tästä nirinästä, hyvää kesää kaikille ja viimeistään (Lavaklubin ansiosta ei-niin-elitistisillä?) Juhlaviikoilla nähdään.
P.S. Oma lehmähän tässä on tietty ojassa, olen valinnut matalapalkkaisen taidealan juuri siksi, että en halua olla töissä firmabileissä.
Siksi mulle on ollut erityisen raskasta nähdä niitä tähänastisia bileitä kansallisen näyttämötaiteemme pyhätössä. Oikeasti.
Tähän päättyi sähköposti
Mä en missään nimessä halua sotkea hyviä ja arvokkaita sponsorikuvioita tai mustamaalata meidän sponsoria tai paljastaa liikesalaisuuksia tai mitään sellasta, mutta me ei olla Tamperelainen kauppakeskus vaan avoin ja keskusteleva taideyhteisö jossa tästä pitää kai voida puhua.
Siis mä vaan voin todella pahoin.
Silloin kun näytämöllä heilutetaan firman punasia lippuja eri osastojen vuosiraportin jälkeen ja lauletaan "kenen joukoissa seisot".
Toki siihen voi suhtautua kevyesti mutta kyllä mulla oli vähän sellanen raiskattu olo.
Meidän pyhässä taiteen paikassa.
Ja huom. tää pyhä-juttu ei nyt ole pelkästään Smedsiltä omaksuttua.
Eikä tällä ole myöskään tekemistä mun poliittisen kannan kanssa.
Vaikka se kanta lienee jo monelle selvä.
Tähän väliin pitää kertoa lyhyt anekdootti Myllyahosta ja pyhyydestä kun tästä nyt tuli tämmönen kuuma sana tässä seminaarissa:
Pengerkadulla tehtiin Ryhmiksessä muutama vuosi sitten "Helsingin taivaan alla" -esitystä missä mä olin videoissa ja valoissa. Esityksessä oli semmonen vähän "Berliinin taivaan alla" -leffasta lainattu enkelihahmo, joka jossain kohtauksessa päätyy Pengerkadun teatterin portaikkoon, josta livekameralla sitten kuvattiin ja näytettiin kuvaa näyttämöllä.
Melko vähillä keinoilla, (savu, valo, musa) korkeaikkunaisesta portaikosta tuli kirkko. Kun kysyin ohjaajilta (tässä mukavan keskustelevassa 2 ohjaajan työryhmässä), että miksi sen pitää nimenomaan kirkossa olla että eiks tää ole vähän hurskastelua, niin muistaakseni nimenomaan Mika vastasi hieman närkästyneenä, että "no perkele autotalliinko sen sitten pitäis mennä?"
Että kyllä mä luen ainakin tosta esityksestä jotain sellasia sisältöjä teatterista pyhänä paikkana myös hänelle.
No ihmisiähän sponsorifirmoissakin on töissä ja firmojahan mekin nykyään näköjään ollaan, mutta
Yritystilaisuuksia varten on olemassa omat messuareenat ja systeemit ja nyt mä näin julkisesti pyydän, että jos tällasta tilojen ulosmyyntiä ja varainhankintaa teattereissa jatkossa yhä enemmän tapahtuu, niin sinne ei velvoitettaisi kuukausipalkkaista henkilökuntaa töihin.
Muuten kuin vapaaehtoisesti ja tuntuvalla messuhinnoitellulla lisäkorvauksella, joka laskutetaan tilaajalta. Samaan syssyyn voi sitten seuraavaksi myydä vaikka näyttelijä-escortpalveluja ja ohjaajista intellektuellia keskusteluseuraa kunhan hinnasta sovitaan?
Pyhästä tulee mieleen yks asia vielä:
Miksi me ollaan sössitty sunnuntait? Mitä oikein tapahtui?
Henkilökohtaisesti haluan tietty mieluiten olla lasteni kanssa ainoana yhteisenä vapaapäivänämme.
Silti, mustakin olis kivaa päästä sunnuntaina teatteriin niiden kanssa.
Ja takuulla niistä 99,9 % väestöstä jotka eivät ole töissä teatterissa olisi myös.
Kysymys on tärkeä alamme selviytymisen kannalta mutta palataan siihen ensi teatteripäivillä?